Chisun uudella levyllä on kiva biisi missä laulu alkaa "kolmenkympin kriisin tunnistaa siitä, ettei maastoauto Fredal yksinään riitä/  etsii stressipäissään itsellensä puolison, koska pelkää että hedelmällisyys koht ohi on.."

No tavallaan joo, mutta minulle ei tuo lisääntymishalu ole tullut vielä missään elämäni vaiheessa. Uskon ettei tulekkaan. Pelkään että tulee sittenkin.

Olen koko elämäni etsinyt itseäni ja paikkaani tässä universumissa. Pomppinut tyylistä toiseen, musiikkimausta toiseen, harrastuksista toiseen, kavereista toiseen, parisuhteesta toiseen.. Ja aina tietyn syklin jälkeen olen kyllästynyt, kokenut suurta levottomuutta ja sitten taas menty seuraavaan juttuun, joka kerta ollessa varma että hei, TÄÄ on nyt se mun juttu! Eikä se ollu, innostuin vaan aina kaikesta, ja en nähnyt sitten metsää puilta.

Mutta koska olin jo outo lapsena, ja kehityin hitaasti (näin jälkeenpäin mietittynä), niin en ajatellut ajankulua. Viihdyin aina pikkusiskon (5v nuorempi) ja sen kavereiden kanssa, leikin vielä täysiään barbeilla ja kuurupiiloja 13-vuotiaana. No en silleen tosissaan tietenkään enää, mutta siskon mukana kuitenkin, kunhan vaan ei muut nähnyt.  Ensimmäinen poikaystävän tapainenkin oli monta vuotta nuorempi, ja se jos mikä oli sen ikäisenä (n 12.v) iso katastrofi muiden silmissä! 

Pään sisällä olen koko ajan ollut se pikkutyttö, jolla on aivan liian vilkas mielikuvitus, hassu huumori ja aina kiire jonnekin. Ja sitten yhtenä päivänä täytin 30. Se vaan tuli sieltä monen kakkosella alkavan jälkeen, naps. Eikä siinä mitään, järjestin oikein isot juhlat ja kaikkea. Oli jotenkin iha hienoakin päästä juhlimaan aikuisuuttaan, varsinkin kun ei yhtään tuntunut siltä. 

Mutta sitten se vaan tuli, salakavalasti se liimautui ensin sinne tänne, sitten arkeen ja lopulta se oli kaikkialla. Enimmäkseen peilissä. Eih!!!!!  30.. 30!!  Sen luvun jälkeen päivät alkoivat JUOSTA. Sisäisen minun ja ulkoisen minun kohtaaminen oli varsinainen henkinen taistelu. Aamulla huonosti nukutun yön jälkeen peilistä alkoikin katsoa varsinainen lock-nessin hirviö. Näin aivan selvästi juonteita silmien ympärillä, ja meikkaaminenkin alkoi tuntua haastavammalta ja jokapäiväiseltä välttämättömyydeltä. Kaikenmaailman rasvat ja kauneushoidot alkoivatkin ihan ykskaks kiinnostaa mielettömästi. Entäpä hiukset? Niillekin on tehtävä joku nuorennusleikkaus. Entäpä paino sitten!  Kilot hyppivät iloisesti ylöspäin, suorastaan silmissä, mutta ei millään kidutuksella samalla tahdilla alaspäin! On se kumma? 

Itseasiassa kun miettii, niin kuljin murros-ikäisenä salkku kädessä, liituraita-bleiseri päällä ja tukka nutturalla, ja pyrin vaikuttamaan kaikinpuolin vanhemmalta kuin olen. Pääsin muutamia kertoja baareihinkin ala-ikäisenä, isosiskon paperit varmuudeksi laukussa. Mutta eipä niitä tarvinnut näytellä, kävelin vain itsevarmana sisään, ja selittelin jotain todella uskottavaa small-talkia mennessäni, tai esitin puhuvani kännykkään todella tärkeää puhelua. Kai se istten meni läpi, ja vaikutin ja näytin vanhemmalta. Nyt taas tekisin lähes mitä vaan näyttääkseni parikymppiseltä, enkä edes siinä onnistu.  

 Tuli paineet siitä, että nyt pitäisi olla jo perhe tai vähintäänkin alkaa sitä perustamaan. Terveystarkastuksessa lääkäri vihjasi että lapsensaanti-ikä olisi nyt aikalailla takarajoilla, parhaan onnistumisen mahdollistamiseksi..  Säikähdin. Tein steriilisaation. (Kävin läpi melkoisen taistelun, että sain tahtoni tässä asiassa läpi.) Miksi lapsen pitäisi tehdä lapsi, muistan miettineeni. Ei tällä päällä lasta kasvateta. 

Säikähtäminen eteni nopeasti ahdistuneisuudeksi ja siitä levottomuudeksi, joka lopullisena seurauksena aloin saada jopa hengenahdistuskohtauksia jos oikein mietin asioita. Jätin pisimpään kestäneen, hyvän parisuhteeni, pistin talon myyntiin ja muutin maalta kaupunkiin etsimään itseäni ja elämääni. Taas.