sunnuntai, 8. tammikuu 2012

Kriisiä vol 1

 Kriisihän ei sinällään helpottanut kuin hetkeksi, omilleen kaupunkiin muuton jälkeenkään. Ehkäpä vain paheni. Värjäsin tukkani lähes mustasta viti-vaaleaksi, kovensin rajauksia silmissä ja aloin pukeutumaan "ajan henkeen". En siis oman ajan ja iän,mutta tavoitellen sen hetken muotia mikä näkyi katukuvassa juurikin enimmäkseen parikymppisten päällä. Tunsin vaan jotenkin omemmaksi valita vaikka jonkun uhmakkaan teksti-paidan ja vähän repaleet farkut, kun jotain beigejä kauluspaitoja tai kohtalokkaita kotelomekkoja. Vaihdoin jopa silmieni väriä piilolinsseillä! Niitä kun saa nykyään sellaisiakin, joita voi pitää yötäpäivää kuukaudenkin putkeen. Ai kun oli hienoa näyttää iha erilaiselta, ja kylläpä vain myös nuoremmalta. Vaihtaessani paikkakuntaa aloin myös vältellä kaikissa tilanteissa ikäni esilletuomista. Ja kun joku sitä epäkunnioittavasti uskalsi kysyä, vastasin aina "paljonkos luulet että olen?". Jos vastaus miellytti, eli oli riittävästi alle oikean, hymyilin leveästi ja sanoin että tosi lähelle arvasit, ja vaihdoin puheenaihetta. Ja onko ikä-kriisissä vellova nainen koskaan onnellisempi kun baarin ovella kysytään paperit? Ja pilvissä leijuminen vaihtuu pohjamudissa rypemiseen muutamassa sekunnissa, kun poke vilkaisee ne ja tuumaa että Ai no mutta herttinen, tästähän on jo sitten aikaa venähtänyt ihan rutkasti.. 

Koska vanha kaveripiirini alkoi olla kadonnut tyystin, täytyi alkaa päivittämään sitä uusilla jäsenillä. Löysin jatkuvasti itseni jostain yökerhosta bilettämästä joku drinksulasi kädessä ja sitten tiirailemassa kesäterassilla nuoria, hyväpyllysiä POIKIA siiderilasin takaa. Enkä edes ajatellut että se olisi jotenkin sopimatonta, koska sisäinen minäni koki, (ja kokee edelleen) että olen siinä samassa iässä kun hekin vasta menossa. Enkä suinkaan halunnut olla se mitä siis olin, vaan se, eli sisälläni huutava iki-teini. Ja kuten jo lapsenakin, ajauduin väistämättä nuorempien seuraan, se oli jotenkin luontevampaa. Minun ikäiset kun olivat valta-osa jo perheellisiä, tai ainakin jo rauhoittuneet siihen pisteeseen, ettei heitä kiinnostanut tällainen yltiöpäinen hurlumlei-elämäntyyli. Sain vanhasta elämästäni osakseni vain hieman ihmetystä, paheksuntaa. Jopa kaveruussuhteiden katkeamista, koska useat pitivät, ja pitävät, minua varmaan jotenkin vähän säälittävänä. Jatkuvasti toistuvat lauseet  "Eikö sinunkin olisi aika jo rauhoittua", "Tekisit sinäkin vielä sen lapsen, nyt kun kerkeät"... "Mikä sinua vaivaa" .. Joskus, pieniä herkkiä hetkiä elämässäni, murto-osa sekunnin ajattelen niin itsekin. Sitten kerään itseni ja jatkan niinkun parhaalta tuntuu. Eli juurikin näin miten tähänkin asti.

Aloin myös listata asioita mitä en ole tehnyt Vieläkään, ja mitä Olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Halusin aloittaa uusia harrastuksia, opiskella uuden ammatin, reissata ympäri maailmaa ja tavata uusia ihmisiä ja ystäviä. Ja ehkä eniten- halusin alkaa seikkailun deittiviidakossa, sillä olinhan seurustellut parhaat vuoteni kiltisti ja uskollisesti. Mieleeni alkoi tulla mitä hullumpia ajatuksia, ja mitä hullumpia ne olivat, sen palavampi vimma niitä oli päästä tekemään.. Kokeilin rajojani vähän kaikessa; Lävistin kieleni, ostin moottoripyörän, rakastuin naiseen, poltin pilveä, hyppäsin benjihypyn, liftasin toiselle puolen suomea... Mistään ei jäänyt pysyviä haittoja.

Lähdin kaikkeen mukaan pienellä yllytyksellä, ja suurin osahan niistä oli vaan hyviä juttuja. Reissasin paljon, ja lyhyetkin reissut kotimaassakin oivat usein mitä mainioimpia irtiottoja! Tajusin että Suomen maassa on niiiiin paljon paikkoja joissa pitää vielä käydä! Ja ulkomaista nyt puhumattakaan.. Huomasin muutamalla ulkomaanreissulla vaan ikäväkseni sen, että turistirysät eivät ole minun juttuni, vaikkakin muuten reissut olivat hienoja. Vaaleatukkaisena sinisilmä-sinkkuna saa olla varuillaan reissatessa, mutta itsetunnolle teki kyllä höpöä. Ja sitä kai sitä tässä iässä tarvitsee, rohkaisua, ettei elämä ole todellakaan ohi, vaan vasta puhkeamassa kukkaan..  Ja sitten aloinkin suunnittelemaan mahtipontisesti muuttoa Amerikkaan, mutta vähintäänkin Espanjaan. (Tämä suunnitelma on kylläkin edelleen toteuttamatta, mutta vahvasti työn alla.. )

Kokeilinpa sitten nettitreffejäkin! Laitoin vähän salaperäisen, mutta suuntaa antavan kuvan, persoonallisen tekstin ja valehtelin iän, tottakai, 26- vuotiaaksi. Osui ja upposi. Ja voi herrajumala minkälainen maailma se sieltä avautui! Tiedättekö miten paljon suomessa ja koko maailmassa on yksinäisiä tai seikkailunhaluisia tai no  kaikenlaisia, mitä lie ihmisiä netissä?! Sain ensimmäisenä vuorokautena ilmoituksesta yli sata vastausta. Niistä n 80 heitin ensisilmäyksen jälkeen roskiin. Antero Mertarannan lailla voisi melkein huutaa että Voi taivas varjele mitä sieltä tulee.. ! Oli runoa, oli suoraa puhetta, oli mitään peittämättömiä valokuvia "AIVOISTA" (eli ei nyt puhuta kasvokuvasta!), oli seksipalvelujen ostajaa (ja muuten kovalla rahalla!) . Ihan meinasi masentua niitä selatessa! Oli siellä muutama ihan normaalin oloinen onneksi seassa. Vastasin noin viidelle ja tapasin yhden. Tämä oli joku aivan sekopää, joka heti kättelyssä toi minulle 20 pitkävartista ruusua. Eikä tässä mitään, päinvastoin, mutta tämän kahvittelun jälkeen tyyppi alkoi pommittamaan minua paitsi netissä, myös puhelimella ja lopulta alkoi viettää työvuoroni mittaisia aikoja työpaikallani tai sen ulkopuolella....... Ja kun ei ihminen usko suoraa puhetta kun sanoo että ei kiitos, tunne Ei ole molemminpuolinen. Selvisin lopulta tilanteesta laittamalla hänelle kaikki mahdolliset estot , sekä vaihtamalla työpaikkaa. Ja nettitreffi-kokeiluni loppuivat siihen.

Aloin opiskelemaan, ja huomasin ikäväkseni, että olisi pitänyt aikoinaan malttaa istua tiiviimmin ja keskittyneemmin koulussa. Mikä ihme se siinä ylä-asteelaisen päässä on kun ei voi kerralla lukea viisaammaksi ja valita jatko-opinnot kerralla oikein? Ja miksi en käynyt lukiota loppuun?? Miksi tyydyin vaan ammattikoulun peruslinjaan jonka biletin läpi, ja sieltä suoraan huono-palkkaiseen työhön jota teen käytännössä katsoen vieläkin. Ajat ovat muuttuneet, ja uudelleen koulunpenkille päätyneenä, sitä tunsi itsensä suorastaan aasiksi. Siellä istuessa meluavien nuorten joukossa, tyhmänä blondina, vaikkakin teko-sellaisena, sitä tunsi taas vaihteeksi itsensä sittenkin omansa ikäiseksi. Lopetin siltä erää opiskelut lyhyeen, elikkäs suomennettuna luovutin, ja päätin valita jonkun helpomman alan, mutta aikuispuolelta..

Tämäkin jäi osittain suunnitteluasteelle ja palasin takaisin paskaan duuniini jota jo vihasin, mutta ainakin sen sentään osasin. Päätin piristää itseäni ja kadonnutta työmotivaatiotani vaihtamalla kaupunkia. Onnistuin huijaamaan itseäni 4 kuukautta, tein töitä kuin hullu, koska ei minulla tuntemattomassa kaupungissa muutakaan ollut, syömisen ja nukkumisen lisäksi. Huomasin polttavani kynttilää molemmista päistä, sanoin itseni irti ja heittäydyin omavalintaiselle mietintä-sapatille! Päätin, että monen kuukauden yötäpäivää duunia- tyylisen putken jälkeen, voisin huokaista viikon, pari.. Ja sitten ajauduin pisteeseen, etten halunnutkaan enää mennä takaisin vanhaan duuniin, mutta uuttakaan en näillä papereilla saa. Tuli vaan huomattua.

Hain itsevarmana vähän sinne sun tänne, kunhan se ei liittynyt vanhaan työhöni mitenkään. Olin niin varma että sitten haastatteluissa hurmaisin persoonallani sen, minkä papereissa ehkä häviäisin. No niin ei käynyt, en päässyt usein edes haastatteluihin asti. Nekin joihin pääsin näyttivät tyssäävän ikään. "Perheenperustus-ikä" ja kyseessä naimaton, lapseton nainen. Kukaanhan sitä ei ääneen sanonut, mutta sen huomasi jo johdattelevista kysymyksistä. Eräs haastattelija oli nainen ja hän aloitti samoilla kysymyksillä kuin moni muukin, tällä kertaa ajattelin vastata kiertelemättä. "Onko perhettä..?" "Ei."  "No lähitulevaisuudessa varmaan haluat tehdä lapsia, eivätkö ne haittaa urasuunnitelmia?" "Ei, en aio tehdä niitä. " Hiljaisuus, hämmentynyt katse. "No se mieli VARMAAN siitä vielä muuttuu.."  "EI muutu, en juurikaan pidä lapsista." Taas pitkähkö, vaivautunut  hiljaisuus. "Onko teille sattunut jotain ikävää joskus, kun ajattelette noin?"  Yritin hymyillä, joskin saattoi näyttää punaisen kirjavien kasvojen kireää nahkaa venytettynä melkoiselta irvistykseltä. "Ei, ei ole. Tämä on vain minun oma päätökseni." Säälivä, arvioiva katse, jonka jälkeen hieman kolkoksikin muuttunut, ihan selvä lapsia yli.kaiken rakastava ura-äiti sopersi jotain  "no mutta mepä mietimme ja palataan sitten asiaan..." Enkä koskaan kuullut firmasta enää. Tietyn tyyppistä ikärasismia tämäkin, sanon minä!

 

(To Be Continued)

 

 

 

lauantai, 7. tammikuu 2012

Pohjustus

 Chisun uudella levyllä on kiva biisi missä laulu alkaa "kolmenkympin kriisin tunnistaa siitä, ettei maastoauto Fredal yksinään riitä/  etsii stressipäissään itsellensä puolison, koska pelkää että hedelmällisyys koht ohi on.."

No tavallaan joo, mutta minulle ei tuo lisääntymishalu ole tullut vielä missään elämäni vaiheessa. Uskon ettei tulekkaan. Pelkään että tulee sittenkin.

Olen koko elämäni etsinyt itseäni ja paikkaani tässä universumissa. Pomppinut tyylistä toiseen, musiikkimausta toiseen, harrastuksista toiseen, kavereista toiseen, parisuhteesta toiseen.. Ja aina tietyn syklin jälkeen olen kyllästynyt, kokenut suurta levottomuutta ja sitten taas menty seuraavaan juttuun, joka kerta ollessa varma että hei, TÄÄ on nyt se mun juttu! Eikä se ollu, innostuin vaan aina kaikesta, ja en nähnyt sitten metsää puilta.

Mutta koska olin jo outo lapsena, ja kehityin hitaasti (näin jälkeenpäin mietittynä), niin en ajatellut ajankulua. Viihdyin aina pikkusiskon (5v nuorempi) ja sen kavereiden kanssa, leikin vielä täysiään barbeilla ja kuurupiiloja 13-vuotiaana. No en silleen tosissaan tietenkään enää, mutta siskon mukana kuitenkin, kunhan vaan ei muut nähnyt.  Ensimmäinen poikaystävän tapainenkin oli monta vuotta nuorempi, ja se jos mikä oli sen ikäisenä (n 12.v) iso katastrofi muiden silmissä! 

Pään sisällä olen koko ajan ollut se pikkutyttö, jolla on aivan liian vilkas mielikuvitus, hassu huumori ja aina kiire jonnekin. Ja sitten yhtenä päivänä täytin 30. Se vaan tuli sieltä monen kakkosella alkavan jälkeen, naps. Eikä siinä mitään, järjestin oikein isot juhlat ja kaikkea. Oli jotenkin iha hienoakin päästä juhlimaan aikuisuuttaan, varsinkin kun ei yhtään tuntunut siltä. 

Mutta sitten se vaan tuli, salakavalasti se liimautui ensin sinne tänne, sitten arkeen ja lopulta se oli kaikkialla. Enimmäkseen peilissä. Eih!!!!!  30.. 30!!  Sen luvun jälkeen päivät alkoivat JUOSTA. Sisäisen minun ja ulkoisen minun kohtaaminen oli varsinainen henkinen taistelu. Aamulla huonosti nukutun yön jälkeen peilistä alkoikin katsoa varsinainen lock-nessin hirviö. Näin aivan selvästi juonteita silmien ympärillä, ja meikkaaminenkin alkoi tuntua haastavammalta ja jokapäiväiseltä välttämättömyydeltä. Kaikenmaailman rasvat ja kauneushoidot alkoivatkin ihan ykskaks kiinnostaa mielettömästi. Entäpä hiukset? Niillekin on tehtävä joku nuorennusleikkaus. Entäpä paino sitten!  Kilot hyppivät iloisesti ylöspäin, suorastaan silmissä, mutta ei millään kidutuksella samalla tahdilla alaspäin! On se kumma? 

Itseasiassa kun miettii, niin kuljin murros-ikäisenä salkku kädessä, liituraita-bleiseri päällä ja tukka nutturalla, ja pyrin vaikuttamaan kaikinpuolin vanhemmalta kuin olen. Pääsin muutamia kertoja baareihinkin ala-ikäisenä, isosiskon paperit varmuudeksi laukussa. Mutta eipä niitä tarvinnut näytellä, kävelin vain itsevarmana sisään, ja selittelin jotain todella uskottavaa small-talkia mennessäni, tai esitin puhuvani kännykkään todella tärkeää puhelua. Kai se istten meni läpi, ja vaikutin ja näytin vanhemmalta. Nyt taas tekisin lähes mitä vaan näyttääkseni parikymppiseltä, enkä edes siinä onnistu.  

 Tuli paineet siitä, että nyt pitäisi olla jo perhe tai vähintäänkin alkaa sitä perustamaan. Terveystarkastuksessa lääkäri vihjasi että lapsensaanti-ikä olisi nyt aikalailla takarajoilla, parhaan onnistumisen mahdollistamiseksi..  Säikähdin. Tein steriilisaation. (Kävin läpi melkoisen taistelun, että sain tahtoni tässä asiassa läpi.) Miksi lapsen pitäisi tehdä lapsi, muistan miettineeni. Ei tällä päällä lasta kasvateta. 

Säikähtäminen eteni nopeasti ahdistuneisuudeksi ja siitä levottomuudeksi, joka lopullisena seurauksena aloin saada jopa hengenahdistuskohtauksia jos oikein mietin asioita. Jätin pisimpään kestäneen, hyvän parisuhteeni, pistin talon myyntiin ja muutin maalta kaupunkiin etsimään itseäni ja elämääni. Taas.